Ajantajuja.

Tänään kohtasin todellisuuden voimakkaammin kuin aikoihin. Ja se ei ollut kiva juttu.
Melkein kuukausi on mennyt epämääräisesti edestakaisin sinnetänne velloen ja fiilistellen. On ollut kylmää ja kuumaa, aurinkoa ja sadetta, iloa ja surua tai vähintään epävarmuutta, uskoa ja pettymystä, jatkuvaa maailmasta ja itsestä oppimista. Ja silti lopputuloksena on vain ihan älytön pelko.

Selasin tänään kotiinpaluulentojen hintoja ja mieleen virtasi ajatuksia hyvästien jättämisestä. Ja heti alkoi pelottaa vähän enemmän. Ajatus Suomeen palaamisesta sekä kutkuttaa että kuvottaa. Mutta siihen on vielä kolme kuukautta. Miksi edes aloitin paluulentojen ajattelun jo nyt? Miksi en vain voisi olla ajattelematta koko asiaa? Koska elämä jatkuu sen jälkeenkin, enkä ole vieläkään oppinut olemaan suunnittelematta tai vähintään visioimatta liian pitkälle tulevaisuuteen. Ja silti en tiedä mihin suuntaan aion jatkaa.

Järjestin tänään jäljellä olevat puolitoista opiskelukuukautta. Kirjoitin siis kalenteriin hommien hoitamisaikataulun. Yritän olla suunnittelematta opiskelun jälkeistä aikaa vielä. Yritän olla ajattelematta liikaa.

Miksi aina, kun oppii paljon uusia asioita, nousee esiin uusia, vaikeampia kysymyksiä?

Erste Mai

Tiistaina oli vappu eli Erste Mai ja Myfest Oranienstrassella. Lämpöasteita paljon ja nyt on rusketusrajat.

Siri ja Lise ja muutkin ihmiset oli kauniita ja hymyileväisiä.

Hetken satoi suuria pisaroita ja sitten oli märät kadut.

Oli Open Air meininkejä, mutta tungoksessa oli hankala tanssia.

Roskia oli kaikkien tasojen päällä paljon.

Koska Oranienstrasse oli liian täynnä ihmisiä mentiin Natalien kanssa Tempelhofiin toisten Open Air meininkien toivossa, mutta lopulta maattiin nurmikolla ja katseltiin pilviä.  

Valo oli ihmeellinen.

Ja lopulta aurinko laski.